Julkaistu alunperin Verkkouutisten blogissani 12.5.
Miten käy kansainvälisen liikkuvuuden?
Erasmus+ -ohjelmaa on syystäkin tituleerattu yhdeksi Euroopan unionin onnistuneimmista ohjelmista. Sen kautta jo yli yhdeksän miljoonaa ihmistä on päässyt vaihtoon tai saamaan muuta kansainvälistä kokemusta esimerkiksi Euroopan solidaarisuusjoukkojen kautta. On uutisoitu Erasmus-vauvoista ja tehty tutkimusta kansainvälisen kokemuksen hyödyllisyydestä nuorten tulevalle työuralle. On myös laajasti jaettu yhteinen tavoite, että jokaisella nuorella tulisi olla mahdollisuus kansainvälistyä ja siksi Erasmus+ -ohjelmaa ollaan oltu halukkaita kasvattamaan.
Tänä keväänä korona on kuitenkin sysännyt meidät tämänkin suhteen täysin uuteen tilanteeseen. Vaihto-opiskelijat on kutsuttu laajasti takaisin kotimaihinsa ja jopa neljäsosa opiskelijavaihdoista on peruttu kokonaan koronaviruksen takia. Noin 40 prosenttia vaihdossa olleista nuorista on kokenut merkittäviä vaihtoon liittyviä ongelmia; he eivät esimerkiksi ole päässeet matkustamaan kotimaihinsa tai ovat kohdanneet vaikeuksia majoituksen kanssa. Moni opiskelija on lisäksi suunnannut katseensa jo syksyyn tai tuleville vuosille; toteutuuko suunniteltu vaihto, uskallanko lähteä?
Akuutin kriisin ratkaisemiseksi mepit ovat vedonneet koulutus- ja nuorisoasioista vastaavaan komissaariin Mariya Gabrieliin, jotta komissio tulisi pulassa olevia opiskelijoita vastaan. On tärkeää, että vaihtoehdoista viestitään selkeästi nuorille ja osoitetaan, että tukea löytyy. Komissio onkin luvannut tehdä ohjelmista niin joustavia, kuin se laillisesti on mahdollista. Komissio on suositellut, että vaihto-ohjelmista vastaavat kansalliset toimistot turvautuvat ”force majeure” -tilanteeseen, jossa ne voivat harkita mahdollisuutta korvata ylimääräisiä kuluja sekä lykätä ohjelmia 12 kuukaudella. Lisäksi paljon Erasmus-kursseja on järjestetty nyt virtuaalisesti, jotta opiskelijat saavat kuitenkin opintopisteitä eivätkä menetä kokonaista opiskeluvuotta.
Nähtäväksi jää koronakriisin vaikutukset kansainväliseen liikkuvuuteen pidemmällä aikavälillä. Palautuuko ihmisten matkustusinnokkuus nopeasti entiselle tasolleen vai otetaanko kansainvälistymisessä vuosien takapakkia? Jälkimmäinen tilanne olisi erittäin harmillinen, kun tiedämme paljonko iloa, hyötyä ja mahdollisuuksia vapaus liikkua on tarjonnut etenkin nuorille eurooppalaisille.
Koronakriisi saattaa myös sysätä EU:n monivuotisen rahoituskehyksen neuvottelut aivan eri asentoon, kuin mitä tähän asti on odotettu. Toivottavasti koronasta johtuvan elvytyssuunnitelman ohella eurooppalaiset päättäjät muistavat myös katsoa pitkälle tulevaisuuteen. Esimerkiksi Euroopan solidaarisuusjoukkoja voidaan käyttää koronan jälkeisessä jälleenrakentamisessa ja opiskelijoiden saamat kansainväliset valmiudet ovat myös tärkeässä roolissa talouskasvun luomisessa ja Euroopan hyvinvoinnin turvaamisessa tulevilla vuosikymmenillä.
