Julkaistu alunperin Verkkouutiset -blogissani 4.3.2020

Olen sitä 1990-luvulla syntynyttä Z-sukupolvea, joka on syystäkin huolissaan tulevaisuuden eläkkeistä. Nykyinen työeläkejärjestelmämme perustuu ajatukselle siitä, että työssäkäyvät palkansaajat ja heidän työnantajansa sekä yrittäjät maksavat työeläkemaksuja, joilla kustannetaan työuransa jo päättäneiden ihmisten eläkkeitä. Osa näistä työeläkemaksuista rahastoidaan ja niiden tuotoilla maksetaan osa maksuun tulevista työeläkkeistä valtion ja veronmaksajien maksaessa loput.

Koska työeläkejärjestelmämme on vain osittain rahastoiva, on se kuitenkin riippuvainen paitsi nykyisten niin myös tulevien sukupolvien työssäkäynnistä. Syntyvyys on laskussa ja yhä pienemmän porukan tulisi pyörittää hyvinvointiyhteiskuntaa jatkossa. Ei ihme, että monia kaltaisiani nuoria korkeakoulutettuja on alkanut kiinnostaa sijoittaminen yhä enemmän. Samalla on herännyt myös kysymys, voisiko ihmisille ja yrityksille antaa nykyistä enemmän vapautta eläkesijoittaa itse?

Harva asia politiikassa on niin tabu kuin eläkejärjestelmään koskeminen. Samalla kuitenkin tiedostetaan, että nykyjärjestelmä saattaa ajaa päin puuta jossain kohtaa, vaikka muutoksia matkalla tehdäänkin. Melko turvallista on kuitenkin katsoa näissäkin asioissa lähinaapureitamme Ruotsia ja Viroa, joissa kummassakin yksilöillä on enemmän vapautta vaikuttaa eläkkeisiinsä.

Ruotsissa kansalainen saa valita 90 rahastoyhtiön ja lähes 800 rahaston väliltä, joista hän valitsee korkeintaan viisi eri rahastoa. Jos ei halua itse valita, rahastoeläkevarat sijoitetaan valtiollisessa hallinnassa olevaan rahastoon. Näin tuottoa on mahdollista saada yksilön kohdalla paremmaksi, jos riskinottohalua on. Viron eläkejärjestelmä taas eroaa Suomesta siinä, että jokainen kansalainen kerryttää konkreettisesti itselleen eläkepottia, kun meillä työssäkäyvä väestö maksaa suurelta osin sen hetkisten eläkeläisten eläkkeet. (Virossa eläkejärjestelmää ollaan uudistamassa parhaillaan myös niin, että työeläkkeistä tulisi jatkossa jopa kokonaan vapaaehtoisia.)

Ajatusleikkinä lähdin miettimään mallia, joka voisi auttaa Suomessa sekä syntyvyys- että eläkekysymykseen. Mitä jos valtio maksaisi “vauvabonuksena” 5000 euroa jokaiselle syntyvälle lapselle ja vanhemmat saisivat Ruotsin mallin mukaisesti valita, mihin rahastoon/rahastoihin summa laitetaan? Jos ei haluaisi valita, menisi se johonkin valtion hallinnoimaan rahastoon.

Lapsi voisi 18 vuotta täytettyään halutessa vaihtaa itse valitsemiinsa rahastoihin. Korkoa korolle -efektin myötä keskimääräisellä seitsemän prosentin tuotolla kasassa olisi lapsen täyttäessä 65 vuotta jo noin 120 000 euron reaalipääoma (huomioiden vuosittaisen kahden prosentin inflaation). Melko mukava vanhuuden turva ja myös valtio voisi säästää pitkällä tähtäimellä eläkemenoissa.

Kukaan ei ehkä alkaisi tekemään lapsia vain jonkun tietyn rahasumman takia, mutta varmuus lapsen taloudellisesta turvasta ei ainakaan haittaisi syntyvyyttä. Tämän mallin avulla eläkkeet eivät myöskään riippuisi tulevaisuudessa niin paljoa syntyvyydestä.

Myös yritykset ja yrittäjät maksavat työeläkemaksuja, joten sama malli sovellettuna tulisi ulottaa myös heille. Esimerkiksi YEL-maksuja maksamalla harva yrittäjä saa itselleen parempaa tuottoa, kuin sijoittamalla vastaavan summan kuukausittain itselleen mihin tahansa indeksirahastoon pitkällä tähtäimellä.

Korkoa korolle -ilmiöstä, pitkäjänteisen sijoittamisen hyödyistä ja ylipäänsä taloustaidoista ei voi koskaan puhua nuorille liikaa. Koulun lisäksi myös kodeissa olisi hyvä ottaa asia puheeksi. Ihmisillä tulee kuitenkin aina olemaan eroja näissä taidoissa ja kyvyssä pitkäjänteisyyteen. Jos jokaisella yksilöllä olisi täysin oma vastuu eläkkeistä, vain harva pärjäisi sellaisessa mallissa. Siksi lakisääteisellä työeläkkeellä on keskeinen paikkansa myös jatkossakin eläkejärjestelmässämme, mutta vapaaehtoisen säästämisen merkitystä tulisi lisätä ja yksilöiden vaikutusmahdollisuuksia työeläkejärjestelmän sisällä kasvattaa.

Yksi mielenkiintoinen kokeilu voisi olla tämä ehdottamani indeksirahastoihin sijoitettava “vauvabonus”. Järkevyys turvattaisiin sillä, että sitä ei saisi alkaa nostaa ennen tiettyä ikää ja senkin jälkeen sopivissa kuukausierissä. Aikaisessa menehtymisessä summa voisi olla myös henkilökohtaista perintöä toisin kuin nykyään monessa vapaaehtoisessa eläkerahastossa.

Tämä kaikki on tietysti vain ajatusleikkiä. Uskoni politiikan kykyyn tehdä isoja periaatteellisia muutoksia eläkejärjestämään on valitettavan heikko. Vauvabonus ja sen ohjaaminen pitkäaikaiseen rahastoon sen sijaan olisi mielestäni kuitenkin jotain, minkä aloittaminen vaikka edes pienemmillä summilla alkuun olisi kokeilemisen arvoista. Tällöin mahdollisuus vaurastumiseen ja vanhuuden turvaan olisi jokaisella syntyvällä lapsella – ei vain niillä, joiden vanhemmat ovat tarpeeksi tiedostavia tai varakkaita.